Tulipa vastaani Seikkailija Tero Pylkkäsen tarina. Näin taas sain vahvistusta sille mitä sisimmässäni koen, nyt on aika olla yksin ja luonnossa. Enkä muuhun enää pystyisikään. Mitä kauemmin olen täällä yksin erakkona sitä enemmän kaikkoaa haluni palata "normaaliin elämään". Tarvitseeko siihen palatakaan? Alan myös kokea samaa mitä Tero kertoo; teen sitä mistä tykkään enkä enää sitä mitä ajattelen että minun pitäisi tehdä ja että mitähän muut ajattelevat. Alan kokea rentoutuvani sisäisistä paineista pikku hiljaa.
Kun kävin kaupassa muutama päivä sitten ja tapani mukaan olin ihmisten ilmoilla vähän pihalla ja mokailin niin taas sai nähdä noita pilkallisia huvittuneita hymyjä. Kun täällä Suomessa me ollaan niin täydellisiä, täällä me ei tehdä virheitä, jos joku tekee niin se on tooosi noloo. Huh hah hei, vaan pieni on Suomen kansa maailman väestöön verrattuna eikä ole onneksi samaa ylimielisyyttä ja toisten kustannuksella itsetunnon pönkittämistä kaikkialla muualla. En nyt voi kehua mikään maailmanmatkaaja olevani mutta mitä olen vähän muualla matkustellut niin tämän olen huomannut. Vaikka ihmiset on tietysti ihmisiä oli sitten missä päin maailmaa tahansa. Ja ihmisiin pettyy AINA, enemmän tai vähemmän. Mutta ei se haittaa kun tämän tiedostaa ja tajuaa, ainakaan niin paljon.
Tässä linkki Teron tarinaan:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/09/02/192-paivaa-4239-kilometria-vaellus-suomen-ympari-paransi-masennuksesta
