metsäläinen tiitiäinen karhun kannoilla kulkevainen

Paljon ja yhä enemmän on tullut metsässä kuljettua ja oltua. Kantarelleja löytyisi loputtomiin ja muitakin aarteita ja salaisuuksia metsä kuiskailee sille joka pysähtyy kuuntelemaan. Joskus istun vain pehmeällä sammalkivellä auringossa tyhjänä ajatuksista ja ajankulusta. Kellon jätin muutenkin laittamatta seinälle tänne muuttaessa. Riittää kun tietää päivän alkavan auringon noustessa ja päättyvän sen laskiessa. Joskus kävelen silmät kiinni hiljaisella metsätiellä, toisella puolella metsä ja toisella tien keskellä oleva heinittynyt kaistale, joten se on helppoa. Joskus kiipeän läheisen kalliovuoren päälle jonka juurella ja seinämillä on erityisen paljon jälkiä karhusta. Kun katson sitä jykevää kaunista kalliopintaa, sen salaisia luolamaisia aukkoja, sammalmattoja ja jäkälävuorausta, puolukalla maalattuja väriläiskiä, sitä pystysuorana kohoavaa upeaa vuorta ja luontoa sen alla ja sivuilla olen pienen hetken pistävän kateellinen karhulle joka saa olla siellä aina. Vaikka onhan karhullakin oltava huonot hetkensä. Mietin kismittääkö sitä katkennut kynsi kallioilla kiipeillessä tai rankkasade kesken herkutteluhetken puolukkamättäällä. Joskus istun tai seison pitkään tuskin hengittäen kiikareiden ja kameran kanssa odotellen karhua, ei ole vielä näkynyt. Olen mennyt metsään ilman koiraakin jotta voisin nähdä karhun paremmin.

Karhusta on tullut jonkinlainen pakkomielle, että minun on nähtävä se. Olen lukenut suomalaisten  kokemuksia karhun kohtaamisesta, ovat olleet lähes kaikki positiivisia, ei ole karhu ollut hyökkäävä tai vihainen, on ollut arka tai utelias, ystävällinen. Olen katsellut netistä dokumenttielokuvia näistä "karhumiehistä" jotka elävät karhun tai karhujen kanssa. Olen katsonut luontoelokuvia karhuista.

Eilen kävi talonomistaja ja kuulin että entinen asukas tässä oli päässyt näkemään tuon lähimetsän karhun, on siis minullakin mahdollisuuksia :)

Taivasalla paikalla paremmalla

Käveltiin koiran kanssa sitten kauppareissu, yhteensä 35 km. Aamulla kymmeneltä lähdettiin ja seitsemältä illalla palattiin. Kyllä se otti koville minulle, kävellä tuo matka yhteen putkeen, mutta hienoa se siksi juuri olikin.  En siltikään kadu vaikka vietin seuraavan yön sängyllä vääntyillen päänsärkykohtauksesta mikä aiheutui kassin kantamisesta. Ja särkylääkkeet olivat loppu.
 Hienoa oli matkan varrella käydä isolle kivelle, sammalvuoteelle ja sulkea silmät, kuunnella elokuun haikeaa laulua, kapellimestarinaan tuuli joka sai metsän soittamaan parastaan.
 Pidän elokuun tunnelmasta, siinä aistii elämän kauniin haurauden. Elämä on luopumista, siinä on sen kauneus. Vain se joka on luopunut kaikesta voi omistaa kaiken. Menettämättä ei voi ymmärtää koko arvoa. Siinä me ihmiset elämme, olemme ja liikumme, alusta loppuun saakka.
 Parhaimpina muistoina minulle jäivät kesän kävelyretkestämme myöskin lepotauot.
 Se, kun löysin ison kiven, myös sammalpeitteisen, jota vasten joku oli pystyttänyt tikapuut kuin sitä hetkeä varten. Kun siinä istuessani huomasin peuran jakavan ruokahetkeni vain pienen matkan päässä.
 Kun asetuimme koiran kanssa vierekkäin keskipäivän aikaan puun varjoon niitylle, tarpeeksi lähelle laidunta, muttei taloa, nähdäksemme hevoset. Siinä avoimen taivaan alla oli niin hyvä olla että vajosin pehmeään uneen, missä taivas ja maa, auringonlämpö ja tuulenvire tulivat minussa yhdeksi.
 Kauppareissusta hyvän teki myös se että kaikki tapaamani ihmiset olivat aidosti ystävällisiä, tulipa eräs koiraakin kehumaan, rapsuttelemaan ja juttelemaan.
 Pitkästä kävelystä kertoo myös Emma Hooperin kirja  Etta ja Otto ja Russell ja James, jonka luin tässä hiljattain.

Karhun kanssa juhlahumussa

Nyt on juhlat parhaimmillaan ja siitä ollaan karhun kanssa samaa mieltä. Metsä on täynnä mitä parhaimpia herkkuja minne päin tahansa astelee. Karhun kanssa samoja polkuja tallataan, samalla asialla, vaikka toukat jätän karhulle. Olen nyt vakuuttunut siitä että karhu/karhuja elelee keittiön ikkunastani näkyvässä metsässä. Olen bongannut selvät jäljet sammalella, ohittanut lukuisia hajotettuja kantoja toukkien etsimisen jäljiltä ja niitä tallattuja polkuja. Jännityksellä odotan josko kohtaamme jonakin päivänä? :)

Pyöräretki on ainakin siirtynyt kun pyörä hajosi, juuri nyt, mutta ehkä näin on sitten tarkoitettu. Huomenna ajattelin käydä koiran kanssa kävellen lähikaupassa pienet ostokset tekemässä 17 km:n päässä.

Olen huomannut erakoituvani yhä enemmän. En enää edes harkitse lähteväni "vilkkaalle" tielle kun mökkiläisiä on paikalla. Tien vilkkaus tarkoittaa että siitä saattaa kulkea jalan tai pyörällä 0-3 henkilöä päivän aikana ja 2-10 autoa. Mutta olen nyt niin väsynyt ihmisiin että sekin on liikaa. Rämmin sen karhun metsän kautta aina pikku teille joilla en ole törmännyt koskaan keneenkään.

Yksi päivä tuli eräs mökkiläinen pihaani tervehtimään ja juttelimme reilun puoli tuntia. Hänen kasvoillaan eli aito ystävällisyys, mukava näinkin joskus.

Helen Kellerin kaltaiset

Mietin eilen millaista olisi jos sokeutuisin. Elämä tulisi paljon hankalammaksi, mutta pärjäisin. Sitten jatkoin miettimistä, jos menettäisin sekä näköni että kuuloni. Silloin olisin jo hyvin yksinäinen ja omassa todellisuudessani, mutta voisin silti vielä tuntea ympäröivän maailman. Menin vielä pidemmälle ja kuvittelin millaista olisi olla kuurosokea sekä halvaantumisen johdosta myös tuntoaistin menettänyt. Sitä ajatellessani iski kova pakokauhu päälle. Pakotin silti itseni jatkamaan ja totesin, että silloin voisi pärjätä ainoastaan jos voisi pysyä mielessään täysin rauhallisena, rikkailla mielikuvilla, että onni olisi sielussa, eikä missään sen ulkopuolella. Saa olla todella kiitollinen terveydestä, aisteista. Silti jotkut ihmiset joutuvat elämään edeltämainituissa todellisuuksissa, se on hurja ajatus, jonka rinnalla omat vaikeudet tuntuvatkin pieniltä. Olen koittanut ajatella asioita maailmanlaajuisesta näkökulmasta, se lisää onnellisuutta omasta elämästään ja herättää myös auttamaan toisia vähempiosaisia. Jos huomaan murehtivani rahatilannettani, että omistan vain yhdet melkein risat lenkkarit, voin muistuttaa itseäni siitä, kuinka maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät omista yhtäkään kenkäparia, näin voin tuntea itseni lähestulkoon rikkaaksi. Sitä voi soveltaa ihan kaikkeen. Pysähdyin yleiseen vessaan, joka oli tosi törkyisessä kunnossa eikä paljon huvittanut astua sisään, niin muistutin itseäni niistä monista ihmisistä jotka elävät slummeissa ulosteiden keskellä päivästä toiseen, mitä siis merkitsi lyhyt asioiminen tuossa vessassa? Enkä ole yhtään noita köyhempiä ihmisiä arvokkaampi, ei minulla ole mitään minkä johdosta ansaitsisin tämän kaiken paremman kuin heillä. Enkä voi koskaan olla varma kuinka kauan saan pitää sen kaiken mitä minulla on. Sairaus voi yllättää suomalaisenkin. Tänään olen hyvin kiitollinen siitä mitä omistan, mitä näen, koen ja tunnen. Kiitos.