Pieni tarina eräästä pienestä pojasta

Pieni poika istuu kivellä ja katsoo kun lapset leikkivät pihalla. Tai ei uskalla katsoa vaan vilkuilee salaa. Vaikka ei kukaan huomaisi vaikka hän katsoisikin. Parempi niin. Jos huomaisivat niin ne heittäisivät häntä ilkeillä sanoilla ja viskoisivat pahoja katseita perään. Kunpa hän olisi supermies. Hän heittäisi kaikkia pahiksia sillä isolla kivellä jonka päällä hän istuu. Heittäisi vielä isommalla, kallion kokoisella niin että ne jäisivät kaikki alle lopun ikäänsä. Sitten hän hakisi äidin pihalle ja he leikkisivät pihalla kahdestaan ja olisivat iloisia. Paitsi ettei hän tiennyt tulisiko äiti. Vauva vei äidin koko ajan eikä äiti jaksanut tulla pihalle. Äiti vain istui tietokoneella vauva sylissä. Poika tahtoisi taas olla äidin sylissä ja kuulla äidin nauravan. Mutta äiti ei nauranut enää vaan itki. Itki joka päivä ja sanoi että synnytys ja vauva aiheuttavat sellaista. Poika ei ymmärrä miksi vauvan piti tulla kun se aiheuttaa niin paljon pahaa äidille. Hän heittäisi vauvankin päälle ison kiven jos olisi supermies. Hän pelastaisi äidin vauvalta ja he olisivat taas iloisia. Vauvakin itkee koko ajan niin ettei kukaan kuule jos poika koittaa sanoa jotakin. Isi ei itke mutta on vihainen kun on kotona ja silloin äiti ja vauva itkevät vielä enemmän. Isi ei ole paljon kotona. Ehkä se on parempi äidille ja vauvalle. Poikakaan ei itke sillä se aiheuttaisi lisää pahaa mieltä äidille. Poika koittaa auttaa äitiä ja on huomannut että parasta äidin mielestä on jos hän pysyy poissa. Koska vaikka hän koittaa auttaa ja tuoda äidille kahvia tietokoneelle niin äiti suuttuu miksi hänen pitää sotkea kaikki. Siksi poika on huomannut että on parasta istua pihalla. Ja onneksi lapset eivät koskaan huomaa että hän on siellä jos hän ei puhu mitään. Sitä hän ei kyllä ymmärrä miksi, sillä lapset sanovat että hän on niin paksu että hänen varjonsa peittää koko pihan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi lapset ovat vihaisia siitä että hän on paksu. Onhan äiti ja isikin paksuja ja naapurin setä ja hänen serkkunsa Teemu. Poika on aina ollut kiva kaveri niin kuin äiti on käskenyt, mutta toiset ovat silti aina vihaisia. Pojassa täytyy olla jotain muutakin vikaa kuin että hän on paksu. Sillä lapset pitävät naapurin sedästä joka kertoo pihalla vitsejä ja tarjoaa karkkia vaikka naapurin setä onkin paksu. Poikaa itkettää ja pelottaa sillä hän ei tiedä mikä hänessä on vialla. Äiti on sanonut ettei mikään mutta ehkä äiti ei huomaa sitä kun on niin väsynyt ja itkee koko ajan. Ehkä hänellä on jokin kauhea tauti. Sillä lapset sanovat usein: Mee pois yök me ei haluta sun pöpöjä! Ehkä hän joku päivä tulee niin kipeäksi että kuolee. Mutta ehkä sekin olisi hyvä sillä sitten äiti voisi paremmin kun hän olisi aina poissa eikä sotkisi asioita. Eikä lasten pihalla tarvitsisi pelätä hänen pöpöjään. Poika on kuullut että kun kuolee pääsee taivaaseen. Mummikin on siellä. Mummi meni sinne talvella. Pojalla on ikävä mummia. Poika toivoo että hänkin pääsisi taivaaseen. Mahdollisimman pian.

Olipas ihanaa rymytä metsässä koirien kanssa lumisateessa. Kyllä lumi piristää kummasti mieltä, oli jo kuusen oksat kauniisti peittyneet valkeaan. Beautiful! Ja koirien jälkiä on hauska seurailla lumessa ja pysyn minäkin vähän paremmin kartalla missä mennään. Vaikka kyllä ne tulevat 10-15 min välein säälimään minua hidasta talsijaa vieläkö jaksan roikkua mukana. Tänään jaksoin oikein hyvin ja pitkästi rämmittiin pusikoissa.

Nyt kun sain tuskaa sisimmästä purettua ulos ja tunteisiin yhteyden on ollut mukava fiilistellä taas. Olen tehnyt kaikkea mikä saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Joskus tai aina kun se on mahdollista on hyvä hemmotella myös itseään. Tuntea myös rakkautta itseään kohtaan; minä kelpaan, minulla on hyvä olla itseni kanssa. Piut paut muista ihmisistä jos niille ei kelpaa ;)

Tänään syyllistyin ekan kerran täällä esittämään etten ole kotona kun oven takana kävi joku, nyt ei vaan ollut voimia kohdata ketään.. Tunnen itseni sen verran hyvin että todennäköisesti olisin vaipunut alavireeseen tapaamisesta jollei se olisi mennyt putkeen. Ja mahdollisuudet siihen ettei se olisi mennyt hyvin oli lähes sata prossaa, joten parempi näin :)

Kerrostalossa se on helpompaa olla avaamatta ovea kun ovikello soi. Täällä ei kyllä voi ottaa tavaksi..

Kyllä siinä on vähän totuttelemista minulla että täällä maalla vaan tullaan kylään tosta noin vaan ilmoittamatta etukäteen. Ei siitä montaa päivää ole kun yksi naapurin isäntä astui tupaan ja istui kahvipöytään rupattelemaan, onneksi sattuikin juuri olemaan päiväkahvit hellalla tuloillaan. Siinä sitten joimme kahvia, kuinkas muutenkaan kun ei karkuunkaan päässyt ja isäntä kertoili työhommistaan ym. Minä koitin selviytyä ja selviydyin jotakuinkin kohtalaisesti, joitakin typeriä kommentteja toki heitin taas jännityksessä joista taisi ehkä hieman tuo isäntä mielensä pahoittaa. Olen liian ujo ja liian suora, se on mahdoton yhtälö olla ihmisten kanssa tekemisissä. Ollapa pelkästään ujo tai pelkästään suora, mutta ei..

Nyt leppoisaa iltaa kynttilän ja tietokoneen valossa ja koitan kirjoitella kirjaani yksinäisyydestä.. Tai romaani se on ja siinä on monenlaisia henkilöhahmoja ja ihmiskohtaloita.

Katsoin tänään dokumentin yksinäisestä nuoresta naisesta.

http://ilmaisiaelokuvianetissa.blogspot.fi/2016/10/hilaisen-talven-lapsi-2012-suomalainen.html

Kyllä se on liian surullista kun on ihmisiä jotka eivät ole koskaan saaneet kokea mitä on olla todella rakastettu, se on niin surullista ettei siihen voi enää sanoa yhtään mitään..

Lakkaa ajattelemasta, älä tuntemasta

Vaikka on hyvä olla positiivinen ja olla päästämättä negatiivisia tunteita sisään, on silti tärkeää antaa itselleen lupa tuntea omia todellisia tunteitaan, olla se ihminen joka siinä hetkessä on, vaikka se tekisi kipeää. Ja kipeäähän se usein tekee, ainakin minulla. Jos ei työnnä tunteitaan ja omaa itseään syrjään, niin paljon riittää itkua, kipeän sisimmän hoitamista, niinkuin Marleena Ansio kirjoittaa.Hän kirjoittaa masennuksesta myös:

Masennus ei ole synkistelyä,
vaan se on väsymystä
kaikenlaiseen
sekamelskaan.

ja

Masennusta 
ei tarvitse pelätä.
Se ei ole paha tauti,
joka tarttuu,
eikä tauti ollenkaan!
Se on olotila,
jossa uusia voimia odotellaan.

ja

Saat itkeä,
saat huutaa,
saat kostuttaa kyynelilläsi
maailmaa, maata ja multaa.
Saat nyyhkiä
ja kyyneleitä pyyhkiä.
Älä koeta tukahduttaa,
vaan anna sen ulos tulla.
Se sinua lohduttaa, hoitaa,
on siihen oikeus sulla.

Olin taas pikkuhiljaa alkanut vaatimaan itseltäni liikaa, elämä muuttui taas suorittamiseksi. Tunteet olivat menneet lukkoon, eikä mikään tuntunut miltään, ei niin hyvätä kuin pahaltakaan. Ärtymys siitä, etten saa tarpeeksi aikaan ja suoriudu tarpeeksi hyvin oli ainut seuralaiseni. Kun ei se suorittaminen tarvitse kummoisia puitteita. Ihan hyvin täälläkin pienissä omissa ympyröissään voi alkaa itse itseltään liikoja vaatimaan ja elämän painopiste siirtyy väärälle paikalle.

Menin sitten eilen illalla saunaa sytyttämään, pilkkopimeässä saunassa olin ilman sähköjä ja etsin tulitikun valossa kynttilää. Kun kynttilä löytyi, olin hukannut tulitikkuaskin ja harhailin pimeässä saunan, eteisen ja pukuhuoneen väliä löytämättä valoa pimeääni. Siinä samassa sen tajusin, tältä minusta sisimmässäni tuntuu ja purskahdin itkuun. Tulitikut lopulta löytyivät lattialle pudonneena, mutta loppuiltana ei meinannut tulla itkusta loppua. Ja löysin taas yhteyden todelliseen sisimpääni ja tunteisiini.

Niin tulin myös itkusta ja tuskasta tyhjäksi, en halua ruokkia sitä lisää negatiivisilla ajatuksilla, niin että se muuttuisi itsesääliksi. Ehkei ajatukseni ole tänäänkään huikean positiiviset, mutta mieluummin olen tyhjä kuin täytyn negatiivisella myrkyllä, sillä tiedän kuinka se kuolettaa ja näivettää sisintä, olen oppiut kavahtamaan sitä, tehdessäni sen kanssa liian läheistä tuttavuutta kerran jos toisenkin.

Lähden nyt yhden valokuvausprojektin kimppuun, mutta ilman suorittamista.

Runo

Poluttomat metsät ovat suuri ilo.

Yksinäinen ranta lumoaa mielen.

On olemassa seuraa,

jossa kukaan ei tunkeile.

En rakasta ihmistä vähemmän,

vaan luontoa enemmän.

~George Gordon~

 

Elina Hirvosen kirjasta Kun aika loppuu

"Astuessaan sisään vanhan puuhuvilan korkeakattoiseen saliin, hän tiesi heti tehneensä virheen. Uusien jäsenten illanvietto, oli lukenut ympäristöjärjestön sivuilla. Hän kammoksui ihmisiä ja väisti uusia tilanteita. Silti hän oli ilmoittautunut mukaan. Sen täytyi olla äidin syy. Äidin ja sen typerän vaelluksen, veristen varpaiden ja peuran, joka juoksi vasansa kanssa polun yli kuin olisi antanut merkin. Metsikköön juoksevat eläimet, kuusten oksilla tarkkailevat pöllöt, puro jonka vettä voi kauhoa kämmeniin ja juoda, ruumiin ja mielen kätkevä pimeys - se kaikki oli huijannut häntä.
 Hän oli kuvitellut, että jossakin olisi sen kokemuksen yhteen liittämä joukko, hänenlaisiaan varjoissa viihtyviä nuoria, joille sanat olivat vaikeita ja hiljaisuus helpotus, jotka pelkäsivät ihmisiä yhtä paljon kuin näitä kaipasivat ja joille pimeys oli turvapaikka maailmassa, jossa arimmatkin asiat haluttiin repiä valoon. Hän oli halunnut uskoa, että jossakin olisi heimo, johon hän voisi liittyä, synkkäkatseinen, huonoryhtinen armeija, joka liittyisi yhteen kamppaillaakseen jonkin ihmisten luomaa kulttuuria kauniimman, ikuisen ja pyhän puolesta.
 Nähdessään pitkän pöydän ympärille kerääntyneet ihmiset, hän halusi paeta. Hänen ohimoillaan pisaroi hiki ja hengitys vinkui, kainaloista nousi löyhkä ja tukka liimantui aamuisesta pesusta huolimatta rasvaisina kimppuina otsaan. Hän astui askelen taaksepäin ja oli kompastua kynnykseen, otti tukea ovinkarmista päästäkseen ylös. Silloin hänen toiseen käteensä tarttui napakka, viileä, hietön käsi. Puhdaspiirteinen mies, ehkä pari vuotta häntä vanhempi, joka näytti siltä että kaikki oli hänelle vaivatonta, että hän juoksi töihin ja pyöräili vuoden ympäri, osasi hymyillä sopivan rennosti ja löysi keskustelussa aina oikeat sanat, veti hänet lujalla otteella ylös.
 "Tervetuloa!" mies sanoi ja ohjasi hänet vapaalle tuolille muiden yhtä tarmokkaiden, yhtä puhtaiden, yhtä sietämättömän dynaamisen näköisten ihmisten joukkoon. Hän tunsi sydämensä jyskeen ja poskiensa kuumotuksen, pyyhki hikisiä kämmeniään farkkuihin, jotka näyttivät kaupassa hyviltä mutta päällä kammottavilta. "Moi", hän sanoi vieressään istuvalle tytölle, jolla oli pitkä vaalea tukka ja meikittömät kasvot. Tyttö näytti täydellisesti istuvissa farkuissa ja yksinkertaisessa puserossa niin luontevalta ja itsevarmalta, että hän voisi istua yhtä hyvin presidentin päivällisillä. Hänen toisella puolellaan istui tummatukkainen, vartalonmyötäiseen ruutupaitaan pukeutunut tyttö, jonka ääni oli käheä ja puhe nopeaa, ja heitä vastapäätä eleettömällä tavalla tyylikkäitä tyttöjä ja poikia, jotka puhuivat kuin olisivat tunteneet toisensa aina. Heidän poskillaan oli ulkoilun ja innostuksen jättämä hehku ja lihaksensa niin jäntevät, että heidät saattoi kuvitella kiipeämään vaivattomasti hymyillen jyrkimpien kallioiden seinämää.
 Kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Hän keräsi rohkeutensa ja mutisi uudestaan: "Moi." Yhden lyhyen sanan aikana hänen äänensä nousi ja kimahti kovaa täysin hiljentyneen seurueen keskelle ja sai jokaisen pöydän ympärillä tuijottamaan häntä.
"Moi moi!" sanoi mies joka oli auttanut hänet ylös, ja yhtäkkiä kaikkia alkoi naurattaa, kaikkia muita paitsi häntä. Hän puristi kynnet kämmeniin ja hymyili, niin sitkeästi, että hänen täytyi näyttää vähäjärkiseltä, hän hymyili vähämielistä hymyä koko illan, kun nuori mies puhui innokkaasti ympäristön tilasta, järjestön toiminnasta ja muiden ispiroimisen merkityksestä.
 "Meidän on oltava muutos, jonka haluamme maailmassa nähdä", mies sanoi ja kaikki hänen ympärillään alkoivat taputtaa.
 Hän painoi päänsä alas ja katsoi huonosti istuvien farkkujen verhoamia reisiään, niiden päällä lepääviä lääkkeiden pöhöttämiä, hikeä kastehelminä pisaroivia kämmeniään. Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä."

Näitä tilanteita on tullut joskus koettua, että on saanut kerättyä rohkeutta lähteä johonkin toiveikkaana, mutta kuinkas sitten kävikään? Kokemus vähämielisestä hymyilemisestä on myös tuttua, sekä tunne ettei itsessään tai itsellään ole kenellekään mitään, tuo syvä häpeän tunne.

Nykyään osaan kyllä nauraa itselleni ja sitä täytyykin harrastaa ahkerasti jottei muiden virnuilu pahoita mieltä. Joku sanoi joskus; Sä oot vaan niin hassu, en mä naura pahalla vaan hyvällä tavalla.
Ok, se on kieltämättä hauskaa saada ihmiset hyvälle tuulelle ja hymyilemään tai nauramaan, mutta kyllä sekin tökkii kun itse on ihan vakavana asialla ja aina saa muut huvittumaan teki mitä tahansa.

Äitini on kyllä samanlainen, on ihan pihalla ja aina sekoilee ihmisten ilmoilla, ei näytä itse huomaavan sitä ja nauraa muiden mukana, on silti pidetty ihminen ja se jolle työkaverit ovat uskoutuneet joka työpaikassa. Mutta minä olen ja olen ollut aina erilainen, herkempi ja hävennyt itseäni. Äitini on myös ollut kaunis ja on yhä vanhemmalla iällään, itse on ole kaunis, mutten rumakaan enää omasta mielestäni. Kaikki rakkaat lapseni ovat minua kauniimpia. Myös äitinä minua välillä hirvittää lasteni puolesta tämä julma maailma. Tuonkin kirjan poika jonka elämä niin surkeasti päättyy, on ollut äitinsä pieni poika, eikä sellaista tragediaa voisi koskaan uskoa vanhempi joutuvansa kohtaamaan. Olen opettanut lapsilleni että muita on mahdotonta miellyttää ja aina jollain on sanomista teki sen sitten etu- tai takaperin, joten so what mitä muut ajattelee. Lapseni osaavat hävetä sen kiusaajan puolesta ja pitää sitä tyhmänä henkilönä imemättä häpeäntunnetta itseensä. Toivon heidän pärjäävän tässä maailmassa minua paremmin. Tunnen ettei minun elämälläni enää olekaan niin merkitystä, kunhan lapseni voisivat selvitä voittajina.

Poikani vitsaili eräs päivä että "Sua joutuu vielä etsimään joku päivä jostain metsästä sammaliin pukeutuneena, että missä sä oot ja esitellä kavereille sellainen äiti."

Ehkäpä niin, vielä jonain päivänä katoan jonnekin erämaahan elämään luonnon armoilla kenenkään tietämättä missä olen ;) Se on unelma, joskus ne toteutuvat, joskus on parempi etteivät ne toteudukaan, sitä ei etukäteen aina voi tietää...

Äiti, toi on tyhmä se kiusaa!

Suurin osa lapsista tiedostaa tämän totuuden; se on tyhmä joka kiusaa, ei se jota kiusataan, ainakin yleensä se on näin päin. Mutta jossain vaiheessa tuon totuuden saattaa kadottaa, jos ei järkitasolla niin ainakin tunnetasolla. Itselleni niin on käynyt ja olen tuntenut itseni tyhmäksi ja rumaksi ja noloksi vuosikaudet ja hävennyt itseäni. Ajatellut, että jos olisin enemmän sitä ja tätä niin sitten. Vasta lähiaikoina olen alkanut parantumaan sisäisesti niin että minulle on alkanut tilanteissa tulla tuo sama tunne, tajunta kuin lapsena; toi on tyhmä se kiusaa! Olen yllättänyt itseni jossakin tilanteessa tuntemalla häpeää sen ihmisen puolesta, joka on suhtautunut minuun halveksivasti.

Kaupassa kassatilanteet ovat olleet minulle pahoja, vaikka ihmisiä voi vältellä niin kaupassa on käytävä. Sillä kerroista 8/10 olen saanut nähdä halveksivan katseen kaupankassan silmissä itseäni kohtaan. Tässä lähiaikoina sattui kuitenkin niin että kassalle tulessani hyvällä tuulella yllätyin vilpittömästi (kun on suurimmaksi osaksi täällä niin unohtaa oikeasti joskus maailman raakuuden :) )kassan negatiivisesta suhtautumisesta itseeni ja omille kasvoilleni lehahti huomaamatta sellanen okei..ihan miten vaan..ilme ja se kassa punastui ja laski katseensa. Se oli minulta tahatonta, mutta ei ollut sille kassalle ehkä pahitteksi. En halua vastata samalla mitalla takaisin, haluan olla ystävällinen kaikille, ja liika kiltteys onkin ollut myös ongelmani, muta huomaan että alan parantua ja terveitä tunnereaktioita alkaa syntyä epäterveiden sijaan.

Omistettu yksinäisille - Unelmien särkymisestä

Kirjoitan tämän kaikille yksinäisille, yössä yksin itkeville. Niille jotka kokevat että elämä on toisten. Itse olen valinnut eristäytyneisyyteni, enkä ole tässä tilanteessa pakon sanelemana. Minulla on tilaa liikkua, mutta tiedän että on paljon niitä jotka ovat nurkkaan ahtaalle ajettuina, eikä näköpiirissä ole enää mitään, ei enää yhtään pakotietä jäljellä, vain toivoton tuomion odotus. Ymmärrän yksinäisyydestä jotain, ymmärrän ulkopuolisuudesta, siitä ettei koskaan kuulu joukkoon. Ymmärrän masennuksesta ja ahdistuksesta jotakin, olen yrittänyt riistää itseltäni hengen ja ollut psykiatrisessa hoidossa. Ymmärrän paniikkihäiriöstä, sillä kärsin siitä vieläkin. Mutta siitä että ihminen jää täysin yksin, sitä minä en voi ymmärtää. Mutta sillä ymmärryksellä joka minulla on minun sydämeni itkee yksinäisten ihmisten puolesta ja siksi minä tahdon kirjoittaa. Minusta ei ehkä ole ystäväksi kellekään, siksihän olen erakoksi ryhtynytkin, mutta minä voin kirjoittaa sillä olen saanut kirjoittamisen vimman syntymälahjana eikä sitä ole mikään voinut elämäni varrella voinut riistää minulta pois. Minä tiedän myös salaisuuden, salaisuuden jota maailma koittaa varjella turmellakseen mahdollisimman monien elämän. Salaisuus on se, että jokainen ihminen on lahjakkuus. Superlahjakkuus. Ei ole olemassa lahjakkaita ja ei lahjakkaita ihmisiä. On olemassa vain itseensä uskovia ja itsensä tuomitsevia ihmisiä. Tietysti meillä kaikilla on omat lahjamme jotka täytyy löytää, mutta jokainen on lahjakkuus. No, mitä hyötyä on lahjakkuudesta jos joutuu kuitenkin elämään elämänsä yksin? Niin, ei se todella yksinäisyyttä varmaankaan poista. Unelmat ovat jo särkyneet ja satutat enää vain itsesi sirpaleisiin joista ei voi hankkiutua eroon. Mitä ovat unelmat? Mistä ne tulevat? Kuka ne on keksinyt? Kuinka paljon unelmat määrittävät elämääsi? Minulle on unelmien särkyminen ollut parasta mitä on tapahtunut. Tai no ehkei ihan pelkästään se, kipeähään se on ollut siinä raunioilla seisoa ja katsella kun kaikki on mennyttä. Mutta se kun olen huomannut että ei elämäni ole ollutkaan kaikki ne unelmat, että NE unelmat olivat vain pieni osa elämää. Olin vain nostanut ne niin suurelle jalustalle etten ollut nähnyt enää mitään muuta. Ja niin LUULIN että kaikki on menetetty, vaikka se olikin vasta kaiken alkua. Siinä istutuessani savuavilla raunioilla huomasin kiven kolosta kurkistavan oudon näköisen kukan, se ei ollut kovin kaunis, ei sellainen joita olin koittanut istuttaa puutarhaani ja saada menestymään. Se oli jopa sellainen jonka olin nähnyt jonkun toisen puutarhassa ja tuntenut tämän puolesta häpeää, sillä luulin tietäväni millaisia kukkia kuuluu istuttaa. Nyt kuitenkin nousin ylös ja poimin tämän kukan, nuuhkaisin sitä ja huomasin että sen tuoksu oli valloittavin mitä olin ennen tuntenut. Huomasin etäämmällä toisenkin ja että tuli joka oli polttanut elämäni raunioille ei ollut pystynyt näihin kukkasiin. Sitten huomasin aivan vaatimattoman kasvin joka oli todella noloa nähdä omassa puutarhassaan, mutta astuin varovasti senkin luokse ja pian huomasin sen olevan maittavan ja ravitsevan. Olin pitänyt vääriä kukkasia arvossaan, silti huomasin että myös joitakin todella korvaamattomia kukkia oli tuhoutunut, mutta koska sille en yksinkertaisesti mahtanut mitään koitin keskittyä pitämään elossa nämä uudet löytämäni kukat ja kasvit. Niitä hoitaessani oivalsin uusia asioita ja aloin tuntea iloa, huomasin myös että osasin hoitaa näitä kasveja hyvin ja saatoin olla ylpeä itsestäni. Minua ei edes haitannut enää muiden paheksuvat katseet pihapiirini aidan takana sillä sain mielihyvää kasveistani ja muulla ei ollut enää merkitystä. Uskalsin tehdä myös retkiä puutarhani ulkopuolelle ja löysin jälleen uusia lajeja. Huomasin myös että mitä kauemmas matkustin sitä erilaisemmaksi muidenkin puutarhat kävivät ja että oli muitakin jotka arvostivat samoja kasveja kuin minä. Löytyi jopa yhteisöjä ja uskomatonta mutta totta kokonaisia kansoja. Olin elänyt liian pienissä ympyröissä nähdäkseni koko elämän kirjon. Nyt nuo jotka halveksivat minua eivät enää saaneet minua tuntemaan itseäni oudoksi ja huonommaksi, he huvittivat minua ja ajan kuluessa alkoivat myös säälittää. Olin onnellinen unelmieni särkymisestä, sillä ilman sitä ei olisi koskaan tämä uusi maailma minulle voinut avautua. Kuka sanoo että erakoitunut kouluttamaton typerä sosiaalisiin tilanteisiin kykenemätön ihminen joka ei sovi muotimuottiin olisi epäonnistunut? Kuka sen on keksinyt? Kuka sen määrittää mikä on hyvää elämää ja mikä on menestystä? SINÄ ITSE. Yksinäisyyttä se ei toki yhäkään poista vaikka löytäisit lahjasi ja intohimosi ja alkaisit toteuttaa niitä naurettavan pienin askelin ja voit olla varma että matkalla joku jopa kuolee nauruun kun katsoo sitä vierestä, mutta täytyy muistaa että pienin askelin on AINUT TIE. No, jos onnistuu ponnistelemaan nämä pienten alkujen päivät lävitse jolloin itseluottamusta ei vielä löydy ja kaikki tuntuu turhaakin turhemmalta ja tuntee jo mielihyvää tekemisistään ja on saavuttanut elämäänsä uusia ulottuvuuksia niin todennäköisesti on kuitenkin yhä yksin. Ja voi olla että kaikesta huolimatta ja vaikka menestyisitkin voit jäädä loppuelämäksesi yksin. Niin se on karu totuus joka on joidenkin osa. Mutta silloinkin täytyy vain lakata suremasta niitä menetettyjä raunioita ja löytää elämänsä tarkoitus muualta. Mutta eihän MIKÄÄN voi korvata toisen ihmisen rakkautta ja läheisyttä! No ei, mutta jos sellaista on mahdotonta löytää, niin miksi jättäisi kuitenkin ottamatta sen kaiken muun hyvän jonka voit saada? Miksi tekisit itse elämäsi vielä kurjemmaksi kuin se on? Koska sellainen ihminen on. Sekin on totta, mutta sinulla on silti olemassa mahdollisuus, SINULLA ON MAHDOLLISUUS johonkin muuhun kuin pelkkään kurjuuteen. Helppoahan sinun on sanoa. Niin sitä en tiedä onko ollut helppoa, siltä ei ole aina tuntunut häilyessä kuoleman rajamailla. Mutta uskon myös siihen että kun alkaa tehdä ja toteuttaa sitä mikä on oma intohimonsa ja lahjakkuutensa niin siinä vapautuu sisäisesti, itseluottamus kasvaa ja silloin on paljon paremmat mahdollisuudet löytää ystäviä, ainakin kaveruutta ja yhteyttä saman intohimon jakajan kanssa. On asia tai asioita joista on helppo puhua toisten kanssa, niiden kautta syntyy helpommin yhteys toisiin. Tulipas sekava teksti, mutta se on sydämestäni teille.

Ei ihmettä ei kummaa

Se on ihme ja kumma että täällä on käyty lukemassa blogia vaikken sitä ole aikoihin kirjoittanut.

Mutta minun elämässäni ei mitään ihmettä ei kummempaa.

Uutuuden huumassa sitä tuli blogi avattua kun erakoksi heittäydyin. Olihan se kovin ihmeellistä, sitä tunsi olevansa suurin piirtein maailman ainoa erakko. Kunnes sattui huomaamaan että erakoita tuli vastaan melkein jokatoisen nurkan takaa. That's life.

Sama se oli kun ryhdyin syömään luomua tai päätin luopua kaikista tavaroista tai jotain muuta mitä nyt kaikkea tempauksia sitä on tullutkaan tehtyä elämänsä varrella, se kaikki tuntuu aluksi niin erikoiselta että tuntee itsensäkin erikoiseksi, kunnes saa huomata maailman olevan puolillaan luomuruokailijoita ja KonMarilaisia, ei siis koskaan mitään uutta auringon alla.

Niinpä putosin kuoppaan blogin kirjoittamisen suhteen ja tuumailin ettei ketään nyt kiinnosta minun pieni elämäni täällä metsän reunassa. Mutta kuoppavaihe on tietysti paikallaan, sillä eihän sinne ole tarkoitus jäädä vaan se on nousemista varten. Sitten havahtuu siihen että eihän sitä nyt tarvitse mikään erikoisuus ollakaan kirjoittaakseen blogia :) Vaikka ei minun elämässäni toki kovin paljon tapahdukaan täällä korvessa.

Elämäni ensimmäinen husky on muuttanut taloon ja lumentulon myötä aukenee kai uusi maailma taas koirien perässä.

Myös lampaat ovat täyttäneet yhden karsinan ja niiden villa on odottamassa langoiksi kehräämistä jota ajattelin sopivalla hetkellä opetella.
 
Olen tehnyt elämäni ensimmäisen ja pienen kahden vuorokauden talvivaelluksen yöpyen erätuvassa koska vielä eivät ole varat sallineet hankkia talvitelttailuvälineitä tai laavulla yöpymiseen tarvittavia välineitä.

Karhuun en ole törmännyt vieläkään, mutta toissapäivänä koirien kanssa metsässä rymytessä törmäsin jälkiin ja sain tietää ettei talviunet olekaan vielä alkaneet kuten olin luullut. Eräs naapuri (5km päästä) oli myös löytänyt hiljattain karhun läjän talonsa lähistöltä.

Naapureihin törmäämistä ei voi aina välttää jos tahtoo kulkea teitä pitkin välillä. Naapurit ovat kyllä yllättäneet positiivisesti kaikesta huolimatta ja aiheuttavat minulle enää vain lievää ahdistusta. Heidän kanssaan voi keskustella nimittäin juuri karhuista ym.aiheista.

Joskus ikävöin kaupunkia ja sen valoja, sillä täällä ei ole katuvaloja monen kilometrin säteellä. Lumi valaisee kyllä yllättävän paljon ja jos on kirkas taivas niin kuu ja tähdet valaisevat melkein yhtä hyvin kuin katulamputkin.

Ei siis mitään kummempaa, elossa sitkutellaan, se on jo voitto :)