metsäläinen tiitiäinen karhun kannoilla kulkevainen

Paljon ja yhä enemmän on tullut metsässä kuljettua ja oltua. Kantarelleja löytyisi loputtomiin ja muitakin aarteita ja salaisuuksia metsä kuiskailee sille joka pysähtyy kuuntelemaan. Joskus istun vain pehmeällä sammalkivellä auringossa tyhjänä ajatuksista ja ajankulusta. Kellon jätin muutenkin laittamatta seinälle tänne muuttaessa. Riittää kun tietää päivän alkavan auringon noustessa ja päättyvän sen laskiessa. Joskus kävelen silmät kiinni hiljaisella metsätiellä, toisella puolella metsä ja toisella tien keskellä oleva heinittynyt kaistale, joten se on helppoa. Joskus kiipeän läheisen kalliovuoren päälle jonka juurella ja seinämillä on erityisen paljon jälkiä karhusta. Kun katson sitä jykevää kaunista kalliopintaa, sen salaisia luolamaisia aukkoja, sammalmattoja ja jäkälävuorausta, puolukalla maalattuja väriläiskiä, sitä pystysuorana kohoavaa upeaa vuorta ja luontoa sen alla ja sivuilla olen pienen hetken pistävän kateellinen karhulle joka saa olla siellä aina. Vaikka onhan karhullakin oltava huonot hetkensä. Mietin kismittääkö sitä katkennut kynsi kallioilla kiipeillessä tai rankkasade kesken herkutteluhetken puolukkamättäällä. Joskus istun tai seison pitkään tuskin hengittäen kiikareiden ja kameran kanssa odotellen karhua, ei ole vielä näkynyt. Olen mennyt metsään ilman koiraakin jotta voisin nähdä karhun paremmin.

Karhusta on tullut jonkinlainen pakkomielle, että minun on nähtävä se. Olen lukenut suomalaisten  kokemuksia karhun kohtaamisesta, ovat olleet lähes kaikki positiivisia, ei ole karhu ollut hyökkäävä tai vihainen, on ollut arka tai utelias, ystävällinen. Olen katsellut netistä dokumenttielokuvia näistä "karhumiehistä" jotka elävät karhun tai karhujen kanssa. Olen katsonut luontoelokuvia karhuista.

Eilen kävi talonomistaja ja kuulin että entinen asukas tässä oli päässyt näkemään tuon lähimetsän karhun, on siis minullakin mahdollisuuksia :)

Taivasalla paikalla paremmalla

Käveltiin koiran kanssa sitten kauppareissu, yhteensä 35 km. Aamulla kymmeneltä lähdettiin ja seitsemältä illalla palattiin. Kyllä se otti koville minulle, kävellä tuo matka yhteen putkeen, mutta hienoa se siksi juuri olikin.  En siltikään kadu vaikka vietin seuraavan yön sängyllä vääntyillen päänsärkykohtauksesta mikä aiheutui kassin kantamisesta. Ja särkylääkkeet olivat loppu.
 Hienoa oli matkan varrella käydä isolle kivelle, sammalvuoteelle ja sulkea silmät, kuunnella elokuun haikeaa laulua, kapellimestarinaan tuuli joka sai metsän soittamaan parastaan.
 Pidän elokuun tunnelmasta, siinä aistii elämän kauniin haurauden. Elämä on luopumista, siinä on sen kauneus. Vain se joka on luopunut kaikesta voi omistaa kaiken. Menettämättä ei voi ymmärtää koko arvoa. Siinä me ihmiset elämme, olemme ja liikumme, alusta loppuun saakka.
 Parhaimpina muistoina minulle jäivät kesän kävelyretkestämme myöskin lepotauot.
 Se, kun löysin ison kiven, myös sammalpeitteisen, jota vasten joku oli pystyttänyt tikapuut kuin sitä hetkeä varten. Kun siinä istuessani huomasin peuran jakavan ruokahetkeni vain pienen matkan päässä.
 Kun asetuimme koiran kanssa vierekkäin keskipäivän aikaan puun varjoon niitylle, tarpeeksi lähelle laidunta, muttei taloa, nähdäksemme hevoset. Siinä avoimen taivaan alla oli niin hyvä olla että vajosin pehmeään uneen, missä taivas ja maa, auringonlämpö ja tuulenvire tulivat minussa yhdeksi.
 Kauppareissusta hyvän teki myös se että kaikki tapaamani ihmiset olivat aidosti ystävällisiä, tulipa eräs koiraakin kehumaan, rapsuttelemaan ja juttelemaan.
 Pitkästä kävelystä kertoo myös Emma Hooperin kirja  Etta ja Otto ja Russell ja James, jonka luin tässä hiljattain.

Karhun kanssa juhlahumussa

Nyt on juhlat parhaimmillaan ja siitä ollaan karhun kanssa samaa mieltä. Metsä on täynnä mitä parhaimpia herkkuja minne päin tahansa astelee. Karhun kanssa samoja polkuja tallataan, samalla asialla, vaikka toukat jätän karhulle. Olen nyt vakuuttunut siitä että karhu/karhuja elelee keittiön ikkunastani näkyvässä metsässä. Olen bongannut selvät jäljet sammalella, ohittanut lukuisia hajotettuja kantoja toukkien etsimisen jäljiltä ja niitä tallattuja polkuja. Jännityksellä odotan josko kohtaamme jonakin päivänä? :)

Pyöräretki on ainakin siirtynyt kun pyörä hajosi, juuri nyt, mutta ehkä näin on sitten tarkoitettu. Huomenna ajattelin käydä koiran kanssa kävellen lähikaupassa pienet ostokset tekemässä 17 km:n päässä.

Olen huomannut erakoituvani yhä enemmän. En enää edes harkitse lähteväni "vilkkaalle" tielle kun mökkiläisiä on paikalla. Tien vilkkaus tarkoittaa että siitä saattaa kulkea jalan tai pyörällä 0-3 henkilöä päivän aikana ja 2-10 autoa. Mutta olen nyt niin väsynyt ihmisiin että sekin on liikaa. Rämmin sen karhun metsän kautta aina pikku teille joilla en ole törmännyt koskaan keneenkään.

Yksi päivä tuli eräs mökkiläinen pihaani tervehtimään ja juttelimme reilun puoli tuntia. Hänen kasvoillaan eli aito ystävällisyys, mukava näinkin joskus.

Helen Kellerin kaltaiset

Mietin eilen millaista olisi jos sokeutuisin. Elämä tulisi paljon hankalammaksi, mutta pärjäisin. Sitten jatkoin miettimistä, jos menettäisin sekä näköni että kuuloni. Silloin olisin jo hyvin yksinäinen ja omassa todellisuudessani, mutta voisin silti vielä tuntea ympäröivän maailman. Menin vielä pidemmälle ja kuvittelin millaista olisi olla kuurosokea sekä halvaantumisen johdosta myös tuntoaistin menettänyt. Sitä ajatellessani iski kova pakokauhu päälle. Pakotin silti itseni jatkamaan ja totesin, että silloin voisi pärjätä ainoastaan jos voisi pysyä mielessään täysin rauhallisena, rikkailla mielikuvilla, että onni olisi sielussa, eikä missään sen ulkopuolella. Saa olla todella kiitollinen terveydestä, aisteista. Silti jotkut ihmiset joutuvat elämään edeltämainituissa todellisuuksissa, se on hurja ajatus, jonka rinnalla omat vaikeudet tuntuvatkin pieniltä. Olen koittanut ajatella asioita maailmanlaajuisesta näkökulmasta, se lisää onnellisuutta omasta elämästään ja herättää myös auttamaan toisia vähempiosaisia. Jos huomaan murehtivani rahatilannettani, että omistan vain yhdet melkein risat lenkkarit, voin muistuttaa itseäni siitä, kuinka maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät omista yhtäkään kenkäparia, näin voin tuntea itseni lähestulkoon rikkaaksi. Sitä voi soveltaa ihan kaikkeen. Pysähdyin yleiseen vessaan, joka oli tosi törkyisessä kunnossa eikä paljon huvittanut astua sisään, niin muistutin itseäni niistä monista ihmisistä jotka elävät slummeissa ulosteiden keskellä päivästä toiseen, mitä siis merkitsi lyhyt asioiminen tuossa vessassa? Enkä ole yhtään noita köyhempiä ihmisiä arvokkaampi, ei minulla ole mitään minkä johdosta ansaitsisin tämän kaiken paremman kuin heillä. Enkä voi koskaan olla varma kuinka kauan saan pitää sen kaiken mitä minulla on. Sairaus voi yllättää suomalaisenkin. Tänään olen hyvin kiitollinen siitä mitä omistan, mitä näen, koen ja tunnen. Kiitos.

Haukia, lehmiä ja uusia suunnitelmia

On ollut upeita kesäisiä päiviä, varsinkin nyt on hienoa asua täällä "mökillä". Haukia olen saanut soudella järvestä lähes päivittäin. Niitä olen mm.jauhanut lihamyllyssä ja tehnyt kala-nokkospyöryköitä. Elän monen vuoden unelmani alkuaskelissa, määränpäänä omavarainen elämä. Marjoja löytyy omasta pihasta ja sieltä Karhun metsästä. Ainakin tähän saakka Metsän Kuningas on antanut minunkin nauttia sadosta rauhassa. Hyttyset tosin ovat toista mieltä, ne hyökkäävät kimppuun monikymmenpiikkisenä armeijana. Mutta silti, olen miettinyt viihtyväni tällä hetkellä paremmin hyttysten kuin ihmisten seurassa. Pahimmat piikittelijät löytyvät ihmisten joukossa. Olen saanut paikkani kylähulluna täälläkin mökkinaapureiden keskuudessa, ainakin viimeistään eräänä iltana kun mölisin myöhäisellä lehmien kanssa. Olin iltauinnilla kun kuulin möreää ääntelyä, päättelin hirveksi ja innostuin. Aloin äännellä matkien takaisin ja sain vastauksia kunnes tajusin ääntelyt järven toisella puolella olevan karjatilan asukkaiden huuteluksi. Näinpä kesämökeillään iltaa viettävät mökkinaapurit saattoivat hieman ihmetellä miksi kailotin lehmille iltamyöhään järven yli. :D Olen alkanut suunnitella pyöräretkeä koiran kanssa ja ollaan aloitettu harjoitukset. Jospa se onnistuisi paremmin kuin kävely jossa hartiat ei kestä kantamista eikä kengät kulkemista, eikä sitä rahapäivää vielä näy että saisin vaelluskengät hankittua. Hartiat saisi treenaamalla kuntoon, ehkä ensi kesäksi.

Karhu vai ihmiset?

Sitä olen lähiaikoina pohtinut lähtiessäni ulos. Sillä näillä nurkilla on ollut minun näkökulmastani liian vilkas meno. Neljällä kesämökillä lähistöllä on ollut porukkaa. Yksi seurue pöllähti järkytyksekseni tähän pihaan yhtenä päivänä ja kadotin siihen astisen rauhallisuuden tunteen siitä että omalla pihallani saisin olla rauhassa. Ja sain lukea jälleen tämän seurueen kasvoilta oudoksuntaa ja halveksuntaa, sitä samaa mitä aina. Sama juttu kävi koiran kanssa lenkillä kun yhden talon kohdalla porukat tuli aidan viereen huutelemaan ja tervehtimään. Aluksi ystävälliset ilmeet vaihtuivat keskustelun myötä epäluuloisiksi ja pisteliäiksi. Koska minä jännitän ihmisiä, jännitän kohtaamisia, menen lukkoon ja sanon/teen jotain aina väärinpäin, sen saan lukea ihmisten kasvoilta. Olisi hienoa jos kommunikointiin riittäisi hymy,  se että tahtoo olla toiselle ystävällinen ja hyvä. Sitä olen ihmisille tahtonut, hymyillyt ja koittanut olla kiinnostunut heistä, kysellä ja olla rohkaiseva miten suinkin olen voinut. Monta vuotta olen yrittänyt miellyttää ihmisiä tuloksetta, nyt olen uupunut ja loppuunkulunut ja onnellisempi kun en tutustu kehenkään. En silti vieläkään tahdo olla epäkohtelias tai pahoittaa kenenkään mieltä jos satun törmäämään ihmisiin. Siksi mietin nykyisin ulos astuessani karhu vai ihmiset? Talon takana olevassa metsässä johon haaroittuu autioita metsäteitä on kuulema tavattu karhu. Siellä saa todennäköisesti olla rauhassa ihmisiltä, mutta saattaa törmätä metsän kuninkaaseen. Siitä huolimatta, että olen pienestä pitäen pelännyt hurjasti karhuja ja nähnyt niistä erilaisia unia ja painajaisia koko ikäni, olen tullut valinneeksi karhun. Niin uupunut olen lukemaan negatiivisia viestejä ihmisten kasvoilta itseäni kohtaan. Oikeastaan karhu on alkanut kiehtomaan minua ja huomaan iltaisin ja öisin tuijottelevani ikkunassa näkyykö metsänlaidassa minkäänlaista liikettä. Minua kiehtoo ihmisen ja eläimen välinen yhteys, voiko villieläimeen syntyä sellainen. Karhuun en ole törmännyt, mutta suden näin ikkunasta juoksevan kauempana yhtenä päivänä. Täysin varma en havainnostani kaukaa tietenkään voi olla.

Masentavan pitkä tauko

Tuli masentavan pitkä tauko kirjoittamiseen. Se on luonteeni heikkous ja kompastuskivi. Kun joku asia jää roikkumaan se alkaa masentaa ja saattaa jäädä roikkumaan loppuiäksi. Mutta nyt päätin kirjoittaa, enkä luovuttaa.

Olen vihdoin paikassa joka todella tuntuu kodilta. Ihmettelen kuinka hyvin ihminen voi nukkua talossa jossa ei ole sisäilmaongelmaa. Olen nähnyt uniakin vuosien tauon jälkeen. Jaksan päivisin eikä elämä ole enää pelkkää selvitymistä, vau!

Kävely tänne koiran kanssa ei sujunut suunnitelmieni mukaan, mutta en suostu masentumaan siitäkään. Kävelimme 50 km ja yövyimme kaksi yötä, heinäladossa sekä teltassa. Toisena yönä iski niin kova päänsärkykohtaus että oli pakko keskeyttää kävely ja pyytää kyyti. Hartia ja niskat on toinen heikkouteni. Tosin myös Tokmannista ostetut halvimmat lenkkarit - jalat olivat rakkuloilla ja kävelin osan matkasta paljasjaloin. No, yritettiin ainakin ja koira oli onnesta soikeena pitkästä lenkistä.

Täällä syrjäkylän perämetsässä ei nettiyhteys toimi juuri lainkaan, siinä myöskin syy hiljaiseen kirjoitteluun. Eikä näy tv pätkimättä niin pahasti että seuraaminen on liian vaivalloista. Puhelinkeskustelut loppuvat alkuunsa siihen kun kuulee toisesta päästä huudeltavan haloota. Täällä ei asu kilometrien säteellä KETÄÄN. Vain muutama kesämökki joista ei osa ole edes käytössä enää. Karhun on nähty käyskentelevän talon liepeillä, se on kai lähinaapurini. Tämä on täydellinen paikka heittäytyä erakoksi. Sillä tänä keväänä minä päätin ryhtyä erakoksi.

Palailen jos netti toimii joskus taas.