Omistettu yksinäisille - Unelmien särkymisestä

Kirjoitan tämän kaikille yksinäisille, yössä yksin itkeville. Niille jotka kokevat että elämä on toisten. Itse olen valinnut eristäytyneisyyteni, enkä ole tässä tilanteessa pakon sanelemana. Minulla on tilaa liikkua, mutta tiedän että on paljon niitä jotka ovat nurkkaan ahtaalle ajettuina, eikä näköpiirissä ole enää mitään, ei enää yhtään pakotietä jäljellä, vain toivoton tuomion odotus. Ymmärrän yksinäisyydestä jotain, ymmärrän ulkopuolisuudesta, siitä ettei koskaan kuulu joukkoon. Ymmärrän masennuksesta ja ahdistuksesta jotakin, olen yrittänyt riistää itseltäni hengen ja ollut psykiatrisessa hoidossa. Ymmärrän paniikkihäiriöstä, sillä kärsin siitä vieläkin. Mutta siitä että ihminen jää täysin yksin, sitä minä en voi ymmärtää. Mutta sillä ymmärryksellä joka minulla on minun sydämeni itkee yksinäisten ihmisten puolesta ja siksi minä tahdon kirjoittaa. Minusta ei ehkä ole ystäväksi kellekään, siksihän olen erakoksi ryhtynytkin, mutta minä voin kirjoittaa sillä olen saanut kirjoittamisen vimman syntymälahjana eikä sitä ole mikään voinut elämäni varrella voinut riistää minulta pois. Minä tiedän myös salaisuuden, salaisuuden jota maailma koittaa varjella turmellakseen mahdollisimman monien elämän. Salaisuus on se, että jokainen ihminen on lahjakkuus. Superlahjakkuus. Ei ole olemassa lahjakkaita ja ei lahjakkaita ihmisiä. On olemassa vain itseensä uskovia ja itsensä tuomitsevia ihmisiä. Tietysti meillä kaikilla on omat lahjamme jotka täytyy löytää, mutta jokainen on lahjakkuus. No, mitä hyötyä on lahjakkuudesta jos joutuu kuitenkin elämään elämänsä yksin? Niin, ei se todella yksinäisyyttä varmaankaan poista. Unelmat ovat jo särkyneet ja satutat enää vain itsesi sirpaleisiin joista ei voi hankkiutua eroon. Mitä ovat unelmat? Mistä ne tulevat? Kuka ne on keksinyt? Kuinka paljon unelmat määrittävät elämääsi? Minulle on unelmien särkyminen ollut parasta mitä on tapahtunut. Tai no ehkei ihan pelkästään se, kipeähään se on ollut siinä raunioilla seisoa ja katsella kun kaikki on mennyttä. Mutta se kun olen huomannut että ei elämäni ole ollutkaan kaikki ne unelmat, että NE unelmat olivat vain pieni osa elämää. Olin vain nostanut ne niin suurelle jalustalle etten ollut nähnyt enää mitään muuta. Ja niin LUULIN että kaikki on menetetty, vaikka se olikin vasta kaiken alkua. Siinä istutuessani savuavilla raunioilla huomasin kiven kolosta kurkistavan oudon näköisen kukan, se ei ollut kovin kaunis, ei sellainen joita olin koittanut istuttaa puutarhaani ja saada menestymään. Se oli jopa sellainen jonka olin nähnyt jonkun toisen puutarhassa ja tuntenut tämän puolesta häpeää, sillä luulin tietäväni millaisia kukkia kuuluu istuttaa. Nyt kuitenkin nousin ylös ja poimin tämän kukan, nuuhkaisin sitä ja huomasin että sen tuoksu oli valloittavin mitä olin ennen tuntenut. Huomasin etäämmällä toisenkin ja että tuli joka oli polttanut elämäni raunioille ei ollut pystynyt näihin kukkasiin. Sitten huomasin aivan vaatimattoman kasvin joka oli todella noloa nähdä omassa puutarhassaan, mutta astuin varovasti senkin luokse ja pian huomasin sen olevan maittavan ja ravitsevan. Olin pitänyt vääriä kukkasia arvossaan, silti huomasin että myös joitakin todella korvaamattomia kukkia oli tuhoutunut, mutta koska sille en yksinkertaisesti mahtanut mitään koitin keskittyä pitämään elossa nämä uudet löytämäni kukat ja kasvit. Niitä hoitaessani oivalsin uusia asioita ja aloin tuntea iloa, huomasin myös että osasin hoitaa näitä kasveja hyvin ja saatoin olla ylpeä itsestäni. Minua ei edes haitannut enää muiden paheksuvat katseet pihapiirini aidan takana sillä sain mielihyvää kasveistani ja muulla ei ollut enää merkitystä. Uskalsin tehdä myös retkiä puutarhani ulkopuolelle ja löysin jälleen uusia lajeja. Huomasin myös että mitä kauemmas matkustin sitä erilaisemmaksi muidenkin puutarhat kävivät ja että oli muitakin jotka arvostivat samoja kasveja kuin minä. Löytyi jopa yhteisöjä ja uskomatonta mutta totta kokonaisia kansoja. Olin elänyt liian pienissä ympyröissä nähdäkseni koko elämän kirjon. Nyt nuo jotka halveksivat minua eivät enää saaneet minua tuntemaan itseäni oudoksi ja huonommaksi, he huvittivat minua ja ajan kuluessa alkoivat myös säälittää. Olin onnellinen unelmieni särkymisestä, sillä ilman sitä ei olisi koskaan tämä uusi maailma minulle voinut avautua. Kuka sanoo että erakoitunut kouluttamaton typerä sosiaalisiin tilanteisiin kykenemätön ihminen joka ei sovi muotimuottiin olisi epäonnistunut? Kuka sen on keksinyt? Kuka sen määrittää mikä on hyvää elämää ja mikä on menestystä? SINÄ ITSE. Yksinäisyyttä se ei toki yhäkään poista vaikka löytäisit lahjasi ja intohimosi ja alkaisit toteuttaa niitä naurettavan pienin askelin ja voit olla varma että matkalla joku jopa kuolee nauruun kun katsoo sitä vierestä, mutta täytyy muistaa että pienin askelin on AINUT TIE. No, jos onnistuu ponnistelemaan nämä pienten alkujen päivät lävitse jolloin itseluottamusta ei vielä löydy ja kaikki tuntuu turhaakin turhemmalta ja tuntee jo mielihyvää tekemisistään ja on saavuttanut elämäänsä uusia ulottuvuuksia niin todennäköisesti on kuitenkin yhä yksin. Ja voi olla että kaikesta huolimatta ja vaikka menestyisitkin voit jäädä loppuelämäksesi yksin. Niin se on karu totuus joka on joidenkin osa. Mutta silloinkin täytyy vain lakata suremasta niitä menetettyjä raunioita ja löytää elämänsä tarkoitus muualta. Mutta eihän MIKÄÄN voi korvata toisen ihmisen rakkautta ja läheisyttä! No ei, mutta jos sellaista on mahdotonta löytää, niin miksi jättäisi kuitenkin ottamatta sen kaiken muun hyvän jonka voit saada? Miksi tekisit itse elämäsi vielä kurjemmaksi kuin se on? Koska sellainen ihminen on. Sekin on totta, mutta sinulla on silti olemassa mahdollisuus, SINULLA ON MAHDOLLISUUS johonkin muuhun kuin pelkkään kurjuuteen. Helppoahan sinun on sanoa. Niin sitä en tiedä onko ollut helppoa, siltä ei ole aina tuntunut häilyessä kuoleman rajamailla. Mutta uskon myös siihen että kun alkaa tehdä ja toteuttaa sitä mikä on oma intohimonsa ja lahjakkuutensa niin siinä vapautuu sisäisesti, itseluottamus kasvaa ja silloin on paljon paremmat mahdollisuudet löytää ystäviä, ainakin kaveruutta ja yhteyttä saman intohimon jakajan kanssa. On asia tai asioita joista on helppo puhua toisten kanssa, niiden kautta syntyy helpommin yhteys toisiin. Tulipas sekava teksti, mutta se on sydämestäni teille.

Ei ihmettä ei kummaa

Se on ihme ja kumma että täällä on käyty lukemassa blogia vaikken sitä ole aikoihin kirjoittanut.

Mutta minun elämässäni ei mitään ihmettä ei kummempaa.

Uutuuden huumassa sitä tuli blogi avattua kun erakoksi heittäydyin. Olihan se kovin ihmeellistä, sitä tunsi olevansa suurin piirtein maailman ainoa erakko. Kunnes sattui huomaamaan että erakoita tuli vastaan melkein jokatoisen nurkan takaa. That's life.

Sama se oli kun ryhdyin syömään luomua tai päätin luopua kaikista tavaroista tai jotain muuta mitä nyt kaikkea tempauksia sitä on tullutkaan tehtyä elämänsä varrella, se kaikki tuntuu aluksi niin erikoiselta että tuntee itsensäkin erikoiseksi, kunnes saa huomata maailman olevan puolillaan luomuruokailijoita ja KonMarilaisia, ei siis koskaan mitään uutta auringon alla.

Niinpä putosin kuoppaan blogin kirjoittamisen suhteen ja tuumailin ettei ketään nyt kiinnosta minun pieni elämäni täällä metsän reunassa. Mutta kuoppavaihe on tietysti paikallaan, sillä eihän sinne ole tarkoitus jäädä vaan se on nousemista varten. Sitten havahtuu siihen että eihän sitä nyt tarvitse mikään erikoisuus ollakaan kirjoittaakseen blogia :) Vaikka ei minun elämässäni toki kovin paljon tapahdukaan täällä korvessa.

Elämäni ensimmäinen husky on muuttanut taloon ja lumentulon myötä aukenee kai uusi maailma taas koirien perässä.

Myös lampaat ovat täyttäneet yhden karsinan ja niiden villa on odottamassa langoiksi kehräämistä jota ajattelin sopivalla hetkellä opetella.
 
Olen tehnyt elämäni ensimmäisen ja pienen kahden vuorokauden talvivaelluksen yöpyen erätuvassa koska vielä eivät ole varat sallineet hankkia talvitelttailuvälineitä tai laavulla yöpymiseen tarvittavia välineitä.

Karhuun en ole törmännyt vieläkään, mutta toissapäivänä koirien kanssa metsässä rymytessä törmäsin jälkiin ja sain tietää ettei talviunet olekaan vielä alkaneet kuten olin luullut. Eräs naapuri (5km päästä) oli myös löytänyt hiljattain karhun läjän talonsa lähistöltä.

Naapureihin törmäämistä ei voi aina välttää jos tahtoo kulkea teitä pitkin välillä. Naapurit ovat kyllä yllättäneet positiivisesti kaikesta huolimatta ja aiheuttavat minulle enää vain lievää ahdistusta. Heidän kanssaan voi keskustella nimittäin juuri karhuista ym.aiheista.

Joskus ikävöin kaupunkia ja sen valoja, sillä täällä ei ole katuvaloja monen kilometrin säteellä. Lumi valaisee kyllä yllättävän paljon ja jos on kirkas taivas niin kuu ja tähdet valaisevat melkein yhtä hyvin kuin katulamputkin.

Ei siis mitään kummempaa, elossa sitkutellaan, se on jo voitto :)

Yksinäisyys ja luonto parantaa

Tulipa vastaani Seikkailija Tero Pylkkäsen tarina. Näin taas sain vahvistusta sille mitä sisimmässäni koen, nyt on aika olla yksin ja luonnossa. Enkä muuhun enää pystyisikään. Mitä kauemmin olen täällä yksin erakkona sitä enemmän kaikkoaa haluni palata "normaaliin elämään". Tarvitseeko siihen palatakaan? Alan myös kokea samaa mitä Tero kertoo; teen sitä mistä tykkään enkä enää sitä mitä ajattelen että minun pitäisi tehdä ja että mitähän muut ajattelevat. Alan kokea rentoutuvani sisäisistä paineista pikku hiljaa.

Kun kävin kaupassa muutama päivä sitten ja tapani mukaan olin ihmisten ilmoilla vähän pihalla ja mokailin niin taas sai nähdä noita pilkallisia huvittuneita hymyjä. Kun täällä Suomessa me ollaan niin täydellisiä, täällä me ei tehdä virheitä, jos joku tekee niin se on tooosi noloo. Huh hah hei, vaan pieni on Suomen kansa maailman väestöön verrattuna eikä ole onneksi samaa ylimielisyyttä ja toisten kustannuksella itsetunnon pönkittämistä kaikkialla muualla. En nyt voi kehua mikään maailmanmatkaaja olevani mutta mitä olen vähän muualla matkustellut niin tämän olen huomannut. Vaikka ihmiset on tietysti ihmisiä oli sitten missä päin maailmaa tahansa. Ja ihmisiin pettyy AINA, enemmän tai vähemmän. Mutta ei se haittaa kun tämän tiedostaa ja tajuaa, ainakaan niin paljon.

Tässä linkki Teron tarinaan:

 http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/09/02/192-paivaa-4239-kilometria-vaellus-suomen-ympari-paransi-masennuksesta

metsäläinen tiitiäinen karhun kannoilla kulkevainen

Paljon ja yhä enemmän on tullut metsässä kuljettua ja oltua. Kantarelleja löytyisi loputtomiin ja muitakin aarteita ja salaisuuksia metsä kuiskailee sille joka pysähtyy kuuntelemaan. Joskus istun vain pehmeällä sammalkivellä auringossa tyhjänä ajatuksista ja ajankulusta. Kellon jätin muutenkin laittamatta seinälle tänne muuttaessa. Riittää kun tietää päivän alkavan auringon noustessa ja päättyvän sen laskiessa. Joskus kävelen silmät kiinni hiljaisella metsätiellä, toisella puolella metsä ja toisella tien keskellä oleva heinittynyt kaistale, joten se on helppoa. Joskus kiipeän läheisen kalliovuoren päälle jonka juurella ja seinämillä on erityisen paljon jälkiä karhusta. Kun katson sitä jykevää kaunista kalliopintaa, sen salaisia luolamaisia aukkoja, sammalmattoja ja jäkälävuorausta, puolukalla maalattuja väriläiskiä, sitä pystysuorana kohoavaa upeaa vuorta ja luontoa sen alla ja sivuilla olen pienen hetken pistävän kateellinen karhulle joka saa olla siellä aina. Vaikka onhan karhullakin oltava huonot hetkensä. Mietin kismittääkö sitä katkennut kynsi kallioilla kiipeillessä tai rankkasade kesken herkutteluhetken puolukkamättäällä. Joskus istun tai seison pitkään tuskin hengittäen kiikareiden ja kameran kanssa odotellen karhua, ei ole vielä näkynyt. Olen mennyt metsään ilman koiraakin jotta voisin nähdä karhun paremmin.

Karhusta on tullut jonkinlainen pakkomielle, että minun on nähtävä se. Olen lukenut suomalaisten  kokemuksia karhun kohtaamisesta, ovat olleet lähes kaikki positiivisia, ei ole karhu ollut hyökkäävä tai vihainen, on ollut arka tai utelias, ystävällinen. Olen katsellut netistä dokumenttielokuvia näistä "karhumiehistä" jotka elävät karhun tai karhujen kanssa. Olen katsonut luontoelokuvia karhuista.

Eilen kävi talonomistaja ja kuulin että entinen asukas tässä oli päässyt näkemään tuon lähimetsän karhun, on siis minullakin mahdollisuuksia :)

Taivasalla paikalla paremmalla

Käveltiin koiran kanssa sitten kauppareissu, yhteensä 35 km. Aamulla kymmeneltä lähdettiin ja seitsemältä illalla palattiin. Kyllä se otti koville minulle, kävellä tuo matka yhteen putkeen, mutta hienoa se siksi juuri olikin.  En siltikään kadu vaikka vietin seuraavan yön sängyllä vääntyillen päänsärkykohtauksesta mikä aiheutui kassin kantamisesta. Ja särkylääkkeet olivat loppu.
 Hienoa oli matkan varrella käydä isolle kivelle, sammalvuoteelle ja sulkea silmät, kuunnella elokuun haikeaa laulua, kapellimestarinaan tuuli joka sai metsän soittamaan parastaan.
 Pidän elokuun tunnelmasta, siinä aistii elämän kauniin haurauden. Elämä on luopumista, siinä on sen kauneus. Vain se joka on luopunut kaikesta voi omistaa kaiken. Menettämättä ei voi ymmärtää koko arvoa. Siinä me ihmiset elämme, olemme ja liikumme, alusta loppuun saakka.
 Parhaimpina muistoina minulle jäivät kesän kävelyretkestämme myöskin lepotauot.
 Se, kun löysin ison kiven, myös sammalpeitteisen, jota vasten joku oli pystyttänyt tikapuut kuin sitä hetkeä varten. Kun siinä istuessani huomasin peuran jakavan ruokahetkeni vain pienen matkan päässä.
 Kun asetuimme koiran kanssa vierekkäin keskipäivän aikaan puun varjoon niitylle, tarpeeksi lähelle laidunta, muttei taloa, nähdäksemme hevoset. Siinä avoimen taivaan alla oli niin hyvä olla että vajosin pehmeään uneen, missä taivas ja maa, auringonlämpö ja tuulenvire tulivat minussa yhdeksi.
 Kauppareissusta hyvän teki myös se että kaikki tapaamani ihmiset olivat aidosti ystävällisiä, tulipa eräs koiraakin kehumaan, rapsuttelemaan ja juttelemaan.
 Pitkästä kävelystä kertoo myös Emma Hooperin kirja  Etta ja Otto ja Russell ja James, jonka luin tässä hiljattain.

Karhun kanssa juhlahumussa

Nyt on juhlat parhaimmillaan ja siitä ollaan karhun kanssa samaa mieltä. Metsä on täynnä mitä parhaimpia herkkuja minne päin tahansa astelee. Karhun kanssa samoja polkuja tallataan, samalla asialla, vaikka toukat jätän karhulle. Olen nyt vakuuttunut siitä että karhu/karhuja elelee keittiön ikkunastani näkyvässä metsässä. Olen bongannut selvät jäljet sammalella, ohittanut lukuisia hajotettuja kantoja toukkien etsimisen jäljiltä ja niitä tallattuja polkuja. Jännityksellä odotan josko kohtaamme jonakin päivänä? :)

Pyöräretki on ainakin siirtynyt kun pyörä hajosi, juuri nyt, mutta ehkä näin on sitten tarkoitettu. Huomenna ajattelin käydä koiran kanssa kävellen lähikaupassa pienet ostokset tekemässä 17 km:n päässä.

Olen huomannut erakoituvani yhä enemmän. En enää edes harkitse lähteväni "vilkkaalle" tielle kun mökkiläisiä on paikalla. Tien vilkkaus tarkoittaa että siitä saattaa kulkea jalan tai pyörällä 0-3 henkilöä päivän aikana ja 2-10 autoa. Mutta olen nyt niin väsynyt ihmisiin että sekin on liikaa. Rämmin sen karhun metsän kautta aina pikku teille joilla en ole törmännyt koskaan keneenkään.

Yksi päivä tuli eräs mökkiläinen pihaani tervehtimään ja juttelimme reilun puoli tuntia. Hänen kasvoillaan eli aito ystävällisyys, mukava näinkin joskus.

Helen Kellerin kaltaiset

Mietin eilen millaista olisi jos sokeutuisin. Elämä tulisi paljon hankalammaksi, mutta pärjäisin. Sitten jatkoin miettimistä, jos menettäisin sekä näköni että kuuloni. Silloin olisin jo hyvin yksinäinen ja omassa todellisuudessani, mutta voisin silti vielä tuntea ympäröivän maailman. Menin vielä pidemmälle ja kuvittelin millaista olisi olla kuurosokea sekä halvaantumisen johdosta myös tuntoaistin menettänyt. Sitä ajatellessani iski kova pakokauhu päälle. Pakotin silti itseni jatkamaan ja totesin, että silloin voisi pärjätä ainoastaan jos voisi pysyä mielessään täysin rauhallisena, rikkailla mielikuvilla, että onni olisi sielussa, eikä missään sen ulkopuolella. Saa olla todella kiitollinen terveydestä, aisteista. Silti jotkut ihmiset joutuvat elämään edeltämainituissa todellisuuksissa, se on hurja ajatus, jonka rinnalla omat vaikeudet tuntuvatkin pieniltä. Olen koittanut ajatella asioita maailmanlaajuisesta näkökulmasta, se lisää onnellisuutta omasta elämästään ja herättää myös auttamaan toisia vähempiosaisia. Jos huomaan murehtivani rahatilannettani, että omistan vain yhdet melkein risat lenkkarit, voin muistuttaa itseäni siitä, kuinka maailma on täynnä ihmisiä jotka eivät omista yhtäkään kenkäparia, näin voin tuntea itseni lähestulkoon rikkaaksi. Sitä voi soveltaa ihan kaikkeen. Pysähdyin yleiseen vessaan, joka oli tosi törkyisessä kunnossa eikä paljon huvittanut astua sisään, niin muistutin itseäni niistä monista ihmisistä jotka elävät slummeissa ulosteiden keskellä päivästä toiseen, mitä siis merkitsi lyhyt asioiminen tuossa vessassa? Enkä ole yhtään noita köyhempiä ihmisiä arvokkaampi, ei minulla ole mitään minkä johdosta ansaitsisin tämän kaiken paremman kuin heillä. Enkä voi koskaan olla varma kuinka kauan saan pitää sen kaiken mitä minulla on. Sairaus voi yllättää suomalaisenkin. Tänään olen hyvin kiitollinen siitä mitä omistan, mitä näen, koen ja tunnen. Kiitos.